Jenny Downhamin kirjoittama romaani Ennen kuin kuolen on herättänyt maailmalla lukijoissa puhetta ja hämmennystä, eikä ihme, onhan aihe vakava ja surullinen.16-vuotias Tessa sairastaa parantumattomasti leukemiaa ja elin aikaa ei ole kuin kuukausia. Hänellä on lista asioista, jotka hän haluaa tehdä ja kokea ennen kuolemaansa; esimerkiksi hän tahtoo menettää neitsyytensä, rikkoa lakia, tulla kuuluisaksi ja saattaa eronneet vanhempansa takaisin yhteen. Naapurinpoika Adamin tulo elämään saa kuitenkin Tessan maailman vielä kerran ympäri.
Romaanin teksti on kaunista, välillä jopa niin kaunista, että täytyoy vetää henkeä sen lumouden äärellä. Mutta ei kai kuolemasta ja sen läheisyydestä voi muuten kertoa.
Paikoin päähenkilö ontolta ilman sairautta, kaikki hänen tekemisensä ja kokemansa käydään läpi saurauden kautta.
Ei romaani pelkkää kyyneliä ole, sen sivuilta löytyy myös ripaus naurua ja kysymyksiä, joita jokaisen tulisi pohtia. Mitä haluan tehdä ennen kuin kuolen?
On tullut mietittyä omia juuria. Geenit on pääosin savosta, ripaus karjalaisuutta ja kasvumullan sain kymeenlaaksosta. Juuret ovat idänneet myös mummolan kalliolle, metsiin, hiekkateille, kauppa-auton pysäkille. Kummallista silti, miten niin paljon halajan suurkaupunkin asumaan.
Bongasin Liljan loisto-nimisen projektin Takaisin Karjalaan-albumin, jossa yhdistyvät vanhat kansanlaulut ja reggae. Lauluissa on jokin tuttuus.On niitä, joita molemmat mummoni lapsena minulle lauluivat. Ehkä niissäkin on juureni.
Sain äsken puhelun, joka teki minut erittäin onnelliseksi. Olen tänä kesänä oppinut iloitsemaan pienistä asioista, kuten kissan kehräyksestä rintaa vasten, tuulen vireestä paahtavana päivänä, koiran käyttäymisestä hyvin, uimaan pääsemisestä kolmen kuukauden kiellon jälkeen ja mitä näitä nyt on ollutkaan. Nyt on kuitenkin aihetta hiukan suurempaan onneen.
Näistä raidallisista kauluspaidoista, etenkin flanellisista versioista tulee mieleen molempien pappojeni paidat. Heistä rakkaampi (kylläpä kuulostaa pahalta)käytti nyt niin suosittuja punaruudullisia paitoja. Ja lapsena minullakin oli oma punainen flanellipaita, koska papallakin oli. Viime talvena kavoin ikivanhan punavihreä ruudullisen paitani kaapista, ihan vain siksi ajaksi kunnes löytäisin uuden. Uutta ei ole kaappiini muuttanut.Pappani vanhat paidat olisivat liian isoja ja ei niitä kai enää ole olemassakaan. Kuten ei ole muitakaan muistorikkaita vaatteita.
(kuvat H&M)
